JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

2016-11-10-13.07.40.jpg.jpg

Juha-Pekka Koskisen nimestä minulle tupsahtaa ensimmäiseksi mieleen muutaman vuoden takainen Finlandia-palkintoehdokas Ystäväni Rasputin. Yhtään JP Koskisen kirjaa en kuitenkaan ole lukenut, ja dekkarista on turvallista aloittaa. Helmikuun kylmä kosketus on jatkoa Murhan vuosi -dekkarisarjalle, jonka ensimmäinen osa Tammikuun pimeä syli ilmestyi alkuvuonna 2016. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Tiesin heti, että minun olisi pakko tappaa hänet. Hän käveli ovesta sisään muiden mukana, hymyili ja laski leikkiä, oli kuin kuka tahansa. Sulautui joukkoon kuten yksittäinen lumihiutale valkeana hohtavaan kinokseen. Mutta minä tiesin paremmin. Ei ole kahta samanlaista lumihiutaletta. On katsottava tarkasti, jos haluaa nähdä pienet erot. Paholainen asuu mitättömissä yksityiskohdissa.

Yksityisetsivä Kalevi Arosuon ja tämän veljenpojan Juho Tulikosken etsivätoimistoon saapuu nainen pyytämään apua. Hämeenlinnan kaupunginjohtajan poika Nico on siepattu, ja nyt pojasta vaaditaan lunnaita. Pojan äiti haluaa hoitaa asian vähin äänin, ilman julkista likapyykkiä. Arosuolla on omat epäilyksensä asiasta, sillä kidnappaukset ovat Suomessa harvinaisia eikä pojan äiti vaikuta kovinkaan huolestuneelta. Lunnasrahat maksetaan, mutta Nico pysyy kadoksissa ja nyt pojan äitikin huolestuu. Arosuo ja Tulikoski yrittävät päästä sieppaajan jäljille ja selvittää sieppaajan jättämät mystiset vihjeet.

Oi että, tässäpä on taas yksi kirjailija, jonka kohdalla minun on pakko ihmetellä, miksi ihmeessä en ole aiemmin lukenut yhtään hänen romaaniaan! Ja miksi ihmeessä olen vuosien varrella lukenut niin vähän suomalaisia dekkareita, vaikka Suomesta löytyy tällaisia kirjailijahelmiä!

JP Koskisen Helmikuun kylmä kosketus on tasokasta jälkeä. Henkilöhahmot ovat uskottavia, juoni rullaa vaivattomasti eteenpäin, ja koko paketti toimii hienosti. Paikoitellen ehkä hivenen yliampuva mutta se ei haittaa ollenkaan, päinvastoin, JP Koskisen rikosromaanin tunnelmaan sopii hyvin pieni yliampuvuus. Kielenkäyttö ja kielikuvat ovat oivaltavia ja tyylikkäitä. Huumoria vilahtelee tekstissä kiitettävästi.

Olen nyt marraskuussa lukenut kaksi muutakin Crime Timen rikosromaania, Tapani Baggen Pikku enkeli ja Tuija Lehtisen Väärä vainaja. Näistä kolmesta dekkarista JP Koskisen Helmikuun kylmä kosketus on verisin ja väkivaltaisin, joten puhtoisia dekkareita kaipaaville suosittelisin ennemmin Baggea ja Lehtistä kuin Koskista. Mutta ei Koskinenkaan ylen määrin mässäile silmämunilla ja suolenpätkillä, vaikka kirjan loppupuolella ihan kamalia tapahtuukin ja monta ihmistä pääsee väkivaltaisesti hengestään. Uskoisin, että jos näiden dekkareiden takia menettää yöunensa, se johtuu pikemminkin kirjan koukuttavuudesta eikä niinkään kauheudesta.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 244 sivua.
Kannen ulkoasu Timo Ahola.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s